Hungarologische Beitrage 10. Universität Jyväskylä (1997)
1. Tutkimuksen teoreettinen taust - 1.3. Historia poliittisena argumenttina ja menneisyspolitiikka
Näihin muutoksiin liittyy myös monenlaisia odotuksia, joihin myös historioitsija joutuu ottamaan kantaa. Häviäjän historia ymmärretään kirjoitetuksi aikana, jolloin kirjoittaja tai häntä lähellä olevat eivät ole vallassa. Ensisijaisesti häviäjän historia -kysymyksen tulkitaan kattavan ajallisesti vain sen kamppailun kuten esimerkiksi vaalit, joiden seurauksena kirjoittaja joutui oppositioon. Mikään ei silti estä hakemasta jatkumoa kavenpaakina, vaikka muinaisista roomalaisista, vaikka heidän osuutensa kirjoittajan tappioon on vähintäänkin kyseenalainen. Unkarissa kortit on tässä mielessä jaettu uudelleen vuonna 1990, jolloin osa entisestä oppositiosta muodosti hallituksen ja osa jäi edelleen oppositioon. Historioitsijat eivät kuitenkaan määrää yksin kokemustilasta julkisuudessa käytävää keskustelua. Päinvastoin juuri julkisuus saattaa johtaa siihen, että asioita ruvetaan järjestelmällisemmin tutkimaan. Tällöin liikutaan laajemmalla alueella, josta Wolfgang Hardtwig käyttää nimitystä historiakulttuuri. Geschichtskultur on nimitys erilaisille suorille ja epäsuorille muodoille, joilla menneisyyttä pidetään läsnä nykyisyydessä. Vaikka tutkimuksen julkisuusulottuvuuden voi tulkita jonkin asian propagoimiseksi, olemassa on myös paljon muita erilaisen historiallisen kokemisen ja esittämisen muotoja kuin tutkimus: juhlapäivät, muistomerkit, erilaiset näyttelyt, museot ja symbolit (vrt. Hardtwig 1990, 7-9). Unkarin tapauksessa on mainittava erikseen vielä julkiset hautajaiset osana poliittista ja symbolista kokemusta. Hans-Jürgen Lüsebrink ja Rolf Reichardt löysivät runsaasti symbolisia ulottuvuuksia historialle tutkimuksessaan Die Bastille (1990). Siinä Bastiljista muodostui Ranskan sisäisen opposition käyttämä ase niin ancien régimen aikana vuosien 1815-1870 välillä kuin myös marsalkka Pétainin hallitukseen kohdistuneessa vastarinnassa. Symbolin ja sen välittämän tulkinnan pitäminen esillä legitimoi erityisesti tasavaltalaista traditiota ja sen johdolla syntynyttä kolmannen tasavallan alkua. Esimerkiksi heinäkuun 14. otettiin Ranskan kansallispäiväksi juuri tänä aikana vuonna 1880. Lüsebrink ja Reichardt löysivät aktiivisia ja militantteja sisäpoliittisen taistelun ulottuvuuksia usealta tasolta: graphisch, argumentativ, erzählerisch, theatralisch ja plastisch. Historiallisen kokemuksen esillä pitäjien ei näin voida tulkitakaan olleen vain poliitikkoja tai tutkijoita, vaan mukana on myös muita mandariineja kuten esimerkiksi 22